Utan Volvo

6. päivä, heinäkuun 1. armon vuonna 2016

Minun työsarkani puolison henkisenä muuttokaverina on tältä erää ohi. Jätin hänet omilleen Dubaihin hoitelemaan itselleen ID:tä, pankkitiliä ja solmimaan villaan kaasu-, vesi- ja sähkötoimituksia.

Vielä viikko palkkatyötä, ennen kuin virkavapaus (muutto) alkaa. Ja alkaahan se. Kelakin jo lähetti lipareet ja kertoi haikein mielin luopuvansa veronmaksajistaan. Takaisin ei ole kiire, ja kauemminkin voi olla maailmalla, jos tahtoo. Tosin 12 kuukauden jälkeen tippuu pois Suomen sosiaaliturvan piiristä.

Aamulla heitetyt hyvästit kentällä eivät tihkuneet romantiikkaa, sillä julkisia hellyydenosoituksia miehen ja naisen välillä ei katsota suopeasti. Miehet voivat kyllä kaulailla, kulkea käsikynkkää ja lätkiä toisiaan olalle, mutta muuten ollaan pidättäytyväisiä. Niinpä mekin vain moikkasimme, ettei kenellekään tule paha mieli.

Kaikessa hässäkässä olimme unohtaneet checkata minut etukäteen Tukholman ja Helsingin väliselle lennolle, niinpä ensimmäiseksi tehtäväkseni Arlandassa jäi etsiä lentoyhtiön tiski ja käydä hakemassa lippu.

Se tunne, kun valitsee väärän jonon passintarkastukseen. Linjan, jossa edelläsi on neljä lapsiperhettä, joilla kaikilla on ainakin yksi nälkäinen, lattiaa nuoleskeleva tenava, sekä ummikkoporukat Etelä-Koreasta ja Kiinasta.

Ei liene yllättävää, että kolmen säälittävän puhelun myötä puoliso tsekkasi minut hotellilta koneeseen sillä aikaa, kun tuskailin jonossa. Onneksi luuri toimi sen verran, että pääsin sähköisellä boarding passilla turvatarkastukseen. Sitten kalikka hyytyi. Epäilen, että puhelimen leviäminen kolmeen osaan aulan kivilattialle saattoi vaikuttaa asiaan. Mutta niin vaan jäi kaikessa tuskanhiessä satumainen Ruotsi ihailematta.

Aitojen Ruotsi-blondien vääjäämättömästä sukupuutosta kielii varmaan se, että minuakin luultiin jo natiiviksi. Se on paljon se. Ei puutu kuin Volvo, siniset silmät, 1,5 metrin sääret sekä lesti, johon sopivat italialaiset kengät.

Liki 15 tunnin matkustamisen jälkeen olen lopulta kotona. Laukut ovat öttiäisten varalta edelleen ulkorappusella.

Hyvä oli viikko, ja asiat etenivät paljon, vaikka monia vaiheita saimmekin kokea.

”Timantit syntyvät kovassa paineessa”, tapaa mieheni sanoa. Hän on pitkällä prosessissaan, luulen niin. Hän muun muassa pystyy jo puhumaan paperipussiin hengittämättä liittomme aikana syntyneistä traumaattisista kokemuksista, kuten siitä, että allekirjoittanut ei erota Paranoidia Hurriganesista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s