29.7.2016. Hexit-päivä nro 34.
Saako nyt olla jo vähän iloinen? Saa!!! Tätä kirjoittaessani (olen viimeistä iltaa kotirivarissa) mies koisaa ensimmäistä yötä Dubain-kodissa. Se näytti jo kuvissa kivalta. Koti meinaan. Sisältä. Vaikka olen huokaillut kalusteiden sopivuuden suhteen, on murhettumiseni ollut ihan turhaa. Jos mies survoo 90 senttiä hellaa 89 sentin koloon kahden kivilevyn väliin, ei vaimon pidä epäilemän hänen sinikkyyttään ja terrierimäistä raivoaan, mikäli tilanne sitä vaatii.
Nurmikon kohtalosta en uskaltanut vieläkään kysellä. Se harmittaa edelleen. Etukäteismaksun kastelusta saanut puutarhuri varmaan välttelee meidän nurkkia.
Btw. Ensimmäinen naapurikin on tavattu. Oli ok. Se/ne (?) on brasseja ja koiran nimi on Caramel (!!!!).
Toivoin, että sponsori kuuntelisi rapisteleeko jossain vielä torakoita. Niitä ei ole viikkoon näkynyt, edes ketarat kohti lamppua. Ei siellä asunnossa mitään valoja ole, tai ainakaan joka huoneessa. Edellinen asukki oli vienyt piuhatkin mennessään, kun kiireessä oli irroitellut valaisimet sivuleikkureilla.
Olkoon mies hereillä valoisaan aikaan. Haluan mukaan lamppukauppaan. Lamput ja takit ovat mun juttu. Ja tätä Suomen-rivaria siivotessani totesin, että jostain käsittämättömästä syystä minun juttuni ovat olleet myös erilaiset pesuaineet, teippirullat, punteittain hankitut tulitikut, kynät, postikortit, servietit, pyykkipojat, sukkahousut ja astiat. En ymmärrä miksi minulla on kolmet käynnistyskaapelit autoon, kun yksiäkään en muista hankkineeni. Saati, että niitä olisi tarvittu kuin kerran, lopputalvesta 2008. Mutta se olikin maanantaimallinen Nissan.
Vastaisuudessa minun ei tarvitse hankkia mitään. Minulta kysyttiin painavaa sanaa pesukoneesta ja imurista: ihan sama ja kunhan on kevyt. Hankittiin se, mistä sai vedenkeittimen kaupan päälle.
Hannahoon - Matkalla jonnekin 