24.5.2017, Hexit-day 344.
Koulu kielsi lyhyesti ja ytimekkäästi valtavaksi hitiksi alakoululaisten keskuudessa nousseen fidget spinnerin. Se on adhd-ihmisten apuväline, eikä kuulu tavan lasten välitunteihin. Piste.
Herranterttu on pettynyt. Kotona yksinpyörittely ei ole sama kuin porukassa.
Dubaissa lapset ovat yleisesti ottaen kiltimpiä ja lapsellisempia kuin ikätoverinsa koto-Suomessa. En tiedä, johtuuko se erilaisesta kulttuurista vanhempien ihmisten kunnioittamisen suhteen, vallitsevasta puhuttelutavasta (ms./mr, englantilainen peruskohteliaisuus) vai kouluissa olevasta kurista. Yksityiskouluihin on hankala päästä ja koulusta erotetuksi tuleminen on kova isku. Tieto huonosta käyttäytymisestä ja ongelmista kulkee lapsen mukana siirtokaavakkeissa, jotka kouluun pyrkivällä tulee olla edeltävästä opinahjostaan.
Mitkä koulun limudiscot? En tiedä, onko sellaisia jokasukupuolen rientoja täällä vielä yläkouluikäisilläkään? Ehkä vanhempien organisoimia ja koollekutsumia kotihippoja? Niistä olen kuullut. Varsinaisia kilpavarustelun huipentumia palveluskuntineen. Toisaalta, miksi ei? Pitopalvelun tilaaminen kotiin on erittäin edullista, eikä isäntäväen tarvitse yötä myöden tiskata.
Vanhemmat, yleensä äidit tai palvelushenkilökunta ovat mukana lapsen arjessa vahvasti. Lapset kuljetetaan joka paikkaan, vanhempien aktiivisuus on suorassa suhteessa kaverisuhteiden syntymiseen ja -tapaamisiin. Tuntuu, että monet koulutehtävät ja niissä menestyminen ovat kiinni siitä, kuinka aktiivisia huoltajat ovat läksyjen teossa ja tapahtumien järjestelemisessä.
Huomenna herrantertulla on (ramadanin alkamisen kunniaksi?) luokan omat hipat iltapäivällä. Jokaisen on tuotava kouluun jotain nyyttärimeiningillä 28:lle hengelle. Onko discopallo ja rivitanssia, utelimme. Ei kuulemma.
Tarkoittanee, että minun pitää leipoa.
Eilen tapahtui ihme. Vuokranantajan edustaja saapui aamulla puoli yhdeksältä, puolta tuntia lupaamaansa aiemmin (!) Hän valokuvasi ja muistiinkirjasi kaikki asunnon epäkohdat. Ne samat, joista sponsori on mailannut havainnekuvineen jo sen seitsemän kertaa kuluneen vuoden aikana. Mitään ei ole korjattu. Onni on, että sponsori rakastaa rautakauppoja ja työkalupakilla on varauduttu kaikkeen. Paitsi välikaton romahtamiseen, mutta sitä on ehkäisty jättämällä varjostimet kokonaan kiinnittämättä.
Lista pikkuvioista on melkoisen pitkä. Mutta torstaina kuulemma tulevat korjaamaan. Sponsori ei usko.
Ihmettä edelsi sponsorin kilahdus pari vuorokautta aiemmin ja ilmoitus muun muassa oikeustoimien käynnistämisestä. Toivoa sopii, ettei puhelua nauhoitettu.
Monen muunkin täällä pidempään asuneen ja asioineen olen kuullut valittelevan samaa: mikään ei hoidu tai tapahdu, jos vain nätisti niiaa ja hymyillen odottelee. Asiat kyllä järjestyvät allahinaikataululla, mutta ajoittain siihen tarvitaan jopa jonkin asteista uhkailua, kuten asiakassuhteen lopettamista, sopimuksen irtisanomista tms. Mitä ystävällisempi ja mukautuvaisempi olet, sen syvemmälle pinoa asiasi hautautuvat.
Suomen byrokratiaan tottuneelle tällainen asioiden hoitamistapa on vähän vieras. Jos kotimaan virastosta ilmoitetaan sähköpostilla, että ”käsittelyaika on 10 työpäivää”, niin yleensä se on sen verran. Täällä ” ensi viikolla” on suhteellinen käsite. Ollaan mm. odoteltu puutarhurin hankkivan kuolleen pensaan tilalle uutta ”ensi viikolla” huhtikuun puolesta välistä alkaen.
Hannahoon - Matkalla jonnekin 