10.6.2017, Hexit-day 361, Ramadanin 15. päivä.
Tänään tulee kuluneeksi tasan 10 kuukautta, kun saavuimme herrantertun kanssa Dubaihin ”viettämään välivuotta”. Sponsori oli saapunut aiemmin.
Toki perheen Hexittiä oli vatvottu jo useampi kuukausi; valmisteltu muuttoa, hankkiuduttu eroon Suomessa olevasta omaisuudesta matkakassan kartuttamiseksi, pyöritetty paperirumbaa, anottu koulupaikkaa (jesta, mikä homma), oleskelulupia, käyty kodinetsintäreissulla ennakkoon. Naimisiinkin kaikkien (?) yllätykseksi menimme vielä juuri ennen lähtöä, sillä muslimimaa ei avoliittoja tunnusta. Häät jäivät pitämättä, anteeksi kaverit ja suku.
Kaikki on sujunut odotetusti, paitsi että elo ja olo on osoittautunut oletettua tyyriimmäksi eikä säästöpossu ole kuluvan vuoden aikana lihonnut eurollakaan. Luojan lykky, että verot on ahkerasti maksettu Suomeen ja olemme yhä Kelan ja Suomen sosiaaliturvan piirissä.
Mitä sitten on jäänyt käteen? Meille, siippa on oma lukunsa. Hänellä on työ ja siihen liittyvää elämää kotiarjen ulkopuolella.
Kokemus.
Olemme saaneet nauttia valosta ja lämmöstä, ihailleet ihmisnerojen suuruudenhulluutta, arkkitehtien luomaa hulppeutta, rikkautta, katselleet hiljaisessa erämaassa, kuinka aurinko painuu hiekkadyynien taa. Olemme solmineet uusia tuttavuuksia ja tavanneet ihmisiä, joiden kanssa ei tuskin koskaan Suomessa olisi kohdattu. Islamilainen kulttuuri, muslimaan lait ja säännöt ovat olleet asoita, joiden mukaan on pitänyt opetella elämään.
Olemme myös saaneet käytännössä kokea, kuinka huono tuntemus pohjoiseurooppalaisella voi olla arabikulttuurista, ja kuinka sitkeässä suomalaisten keskuudessa elävät tietynlaiset käsitykset täällä elämisestä ja olemisesta. Se, että täällä lomailee viikon viiden tähden turistihotellissa tai asuu kuukausia, ovat kaksi eri asiaa.
Vaikka mies on paljon työhönsä uppoutuneena, meillä on ollut myös yhteistä aikaa. Suomessa oli äärimmäisen harvinaista, että olisimme syöneet vähintään yhdeksän lämmintä ateriaa viikon aikana yhdessä. Aina joku puuttui pöydästä harrastustensa tai töidensä vuoksi.
Meillä on ollut hyvä olla, vaikka olemme nähneet räikeää eriarvoisuutta ja katsoneet silmiin köyhyyden keskeltä tänne työhön saapuneita ihmisiä, joista monet raatavat 12-tuntisia työpäiviä helteessä ympäri viikon pitääkseen yllä tämän kaiken ja sukunsa ruuassa.
Paikkana Dubai on ollut omiaan kasvattamaan ulkonäköpaineita. Suomi-taviksena erottuu porukasta, halusi tai ei. Yhtenä aamuna esiteini totesi, että äitinsä näyttää köyhältä. Tivasin perusteluita. ”Voisit poistaa noi kynsilakat kunnolla. Sun kynnet näyttää nyt hassuilta. Ne tarttee olla nätit. Muillakin naisilla on”.
Totta. Puolustelin hoitamattomia kynsiä sillä, että tiskaan käsin ja itse. ”Niin, muilla on maidit”. Kyllä, autonkuljettajakin, puutarhuri ja allaspoika, mikäli niille on tarvetta.
Lapsen kielitaito on kokenut valtavan harppauksen tyhjästä. Sen sijaan äitinsä englanti ei ole harjaantunut toivotulla tavalla. Tai ehkä on. Olen oppinut paremmin ymmärtämään kaukoaasialaisten dänkädänkä-aksenttia.
Mutta vielä on aikaa.
Jos kaikki menee suunnitellusti, kersa alkaa täällä myös uuden lukuvuotensa syksyllä. Allekirjoittanut palaa Suomen hyytävästä kesästä Dubaihin, jos ja kun se on mahdollista vauvan kanssa. Toki Suomeenkin voisi jäädä, mutta nyt kun virkavapaus vaihtui äitiysvapaaksi, niin miksi meidän perheenä pitäisi asuttaa kahta mannerta?
Tänään oli viimeinen käynti sairaalassa. Perinpohjainen tsekkaus maksoi noin 350 euroa ja sillä heltisi lentolupa Suomeen.
Here we come!!
Hannahoon - Matkalla jonnekin 